Tää kevät olis saanut jäädä kokematta :/
Rankkaakin rankempi kevät on nyt koettuna...
Maaliskuun puolessa välissä Maxilla diagnosoitiin 1. tyypin diabets ja oltiin viikko Maxin kanssa sairaalassa jonka jälkeen olin kaksi viikkoa kotona opettelemassa pistämistä ja tarhaa opettamassa pistämään. Onneks aika nopeasti Max hyväksyi asian vaikka alkuun luuli kuolevansa jokaiseen pistoon niin kuin Viivi. Ei vielä osaa pistää itse mutta avun kanssa kykenee jo hoitamaan itseään ja tunnistaa tosi hyvin kun sokerit on matalana.

Pääsiäisen jälkeisenä tiistaina mun piti palata töihin tän diabeteshoidon jälkeen mutta kas kumma selkäni päätti torstaina ennen pääsiäistä toisin :( Torstaina ajoin vielä itse työterveyslääkäriin mutta kipeetä teki ja kotiin kun pääsin olin melkein jalaton. Pääsiäisen klenkkasin sängyn, vessan ja keittiön väliä mahdollisimman säästeliäästi mutta pääsiäismaanantaina menin Peijaksen päivystykseen kun en enään kyenny kävelemään. 11 tuntia vietin siellä saaden välillä pistoksia lihakseen jotka ei kyl kovin paljoa auttaneet :(
Tiistaina piti käydä työterveydessä uudestaan hakemassa lähete magneettikuviin, ajo Peijakseen jotta saisin sen mahd pian... Keskiviikkona kävin terveyskeskuksessa kun pohkeeseen sattui ihan hirveesti, pelkäsin veritulppaa, sain panacodia lääkkeeks. Terveyskeskuksesta "kävelin" apteekkiin torin poikki ja kaks kertaa matkalla piti mennä penkille makaamaan kun sattui niin hirveesti(matkaa oli ehkä 150 m). Torstaina uudestaan Peijakseen kun edelleen sattui ihan hirveesti pohkeeseen, tramal-reseptin kanssa ulos sieltä, en tässä vaiheessa enään pystynyt kävelemään askeltakaan vaan kärrättiin pyörätuolilla...
Maanantaina piti mennä työhaastatteluun mutta matkalla sinne alkoi sattumaan pelkkä istuminen autossa niin paljon että 3 km jälkeen piti pysähtyä ja saada mut takapenkille suoraks. Peruin haastattelun ja ajettiin suoraan työterveyslääkärille joka sit otti sisään mut ei oikein pystynyt mitenkään enempää auttamaan kuin kirjoittaa saikkua lisää.
Tramal auttoi ehkä hieman mutta seuraavan viikon keskiviikkona en kyennyt enään kävelemään ollenkaan, vessassa käyminen tuskasta joten tilasin ambulanssin. Pystyin liikkumaan kotona niin että makasin tietokonetuolilla maha sen päällä ja muuten kontaten.
Peijaksessa alottivat taas pistämällä lihakseen lääkkeitä, ei auttanut. Lopulta siirsivät mut kirurgiselle tarkkailuun yöks ja siellä sit sain hermokipuun vielä vahvempaa lääkettä ja lähetteen Jorviin ortopedille.
Mut kotiutettiin seuraavana päivänä vaikka en kyennyt istuu pyörätuolissa tai kävelemään askeltakaan kun kotiuttivat :( Tämä päivä oli siis torstai. Kotiin kun tultiin oli Peijaksesta tullut kutsu fysiatrille(pääsiäisen jälkeisen päivän lähete magneettikuviin) seuraavan viikon keskiviikolle Peijakseen, mitään mainintaa magneettikuvista ei ollut. Autolta makkariin vessan kautta kesti tunnin.
Ihmettelen vieläkin miten kestin sen kivun seuraavan viikon keskiviikkoon, ehkä se alitajunta kun tiesi että keskiviikkona on fysiatri joka voi mahdollisesti auttaa auttoi kestämään...
Käynti fysiatrilla oli turhin reissu ikinä! Makasin melkeen tunnin pedillä siellä odottamassa että fysiatri tulee katsomaan. Tutki samat asiat mitä edellisellä viikolla oltiin tarkistettu ja kirjoitti lisää saikkua sekä reseptejä. Matkalla pyörätuolilla pois jouduin kaks kertaa hyppää kyydistä pois ja saada selkä suoristettua. Kotiin pääsin ja odottamaan pääsyä Jorviin, kutsu magneettikuvaan ja ortopedille oli tullut juuri ennen fysiatrille menoa. Ja ne oli sit vasta seuraavan viikon sunnuntaiksi magneetti ja sit sen jälkeiselle torstaille ortopedi.
Viimeiset vuorokaudet ennen magneettia en kyennyt enään makaamaan sängyssä vaan maksin mahalteni tietsikkatuolillani. Yöt nukuin jos sain jukuttua.
Sunnuntaina kun lähdettiin Petrin kanssa Jorviin magneettiin niin otin tietsikkatuolini mukaan koska tiesin etten pyörätuolissa voi istua enkä makaa pedissä. Konttasin magneettikuviin pelkäen etten kykene makaamaan aloillani tarvittavaa aikaa. Kivunlievitystä ei ollut tiedossa, selvis paikanpäällä. Hammasta purren makasin sit sen vaadittavan 15 min ja kun sieltä lähdettiin ohjeistivat hoitajat että menisimme päivystyksen kautta hakemaan jotain kivunlievitystä jotta kestäisin torstaihin asti ja ortopedille.
Mahtavaa sunnuntaissa oli että pääsin suoraan kirran tarkkailuun ja aika nopeasti ne tajus miten kipeä olen. Sain kipulääkettä joka auttoi niin että pääsin selälleni makaamaan ja nukahdinkin siihen. Yhdelle hoitajalle sanoin et jos vois tarkistaa onko kukaan ehtinyt lausumaan kuvat kun tää näin kipeä on. Hän pyysi sitten kirran lääkäriä katsomaan kuvat ja kohta lääkäri tulee pedin viereen odotetun uutisen kanssa! Oli jutellut päivystävän leikkaavan lääkärin kanssa ja olivat tulleet siihen päätökseen että selkäni leikattaisiin!!! Taisin sanoa että on tätä odotettu jo 5 viikkoa.
Leikkaukseen pääsy oli niin monen sattuman summa että koen olleeni onnekas edes kerran! Jos ei magneetin hoitajat olis ohjeistanut päivystykseen, jos en olis ottanut tietsikkatuolia mukaan kukaan ei olis ottanut mua todesta, hoitaja kirralla järkyttyi tilastani, taustalla oleva leikkaava lääkäri oli erikoistunut selän leikkauksiin ja että heillä oli leikkaussalissa rauhallista sinä päivystyspäivänä, olisin vasta viime torstaina päässyt ortopedille ja tiedä millon olis leikattu. Tiedän että 95 % välilevyn tyristä paranee itsestään mutta se kipu jota koin oli niin lamauttavaa etten toivo kenenkään kokevan vastaavaa!
Samana iltana ku leikattiin pääsin jo tuen kanssa kävelemään ja kahden päivän päästä olinkin jo kotona, pystyin kävelemään itse(lihakset tosin huonossa kunnossa) ja istumaan lyhyitä aikoja. Se riemu mitä pojat on nyt näyttänyt kun pystyn kävelemään ja leikkimään hetkiä heidän kanssaan on nostanut tän paranemisen niin korkeelle että meinaan pakahtua onnesta!

Nyt vaan toivon et nää vastoinkäymiset olis tässä ja kohta pääsisin jo itsekin elämään "omaa" elämää ja töihin tienaamaan...

Mukavaa kesän odottelua kaikile!