Ajattelin kirjoittaa Viivistä ja sen elämästä laahaavan tassun kanssa.

Noin kolme viikkoa sitten oltiin Viivin kanssa Ojangossa ja ihmettelin kun se juoksenteli että miksi sen vasen tassun kärki laahaa maata. Kuului vain rahiseva ääni kun Viivi laukkasi ympäri parkkista. Viivi ei ravannut askeltakaan vaan laukkasi vain koko ajan. Jäin ihmettelemään sitä ja seuraavana päivänä kysyin tutulta eläinlääkäriltä että mitä tekisin. Kokeiltiin josko kipulääkekuuri auttais tilanteeseen. Viivi oli 5 päivää täydessä levossa ja kipulääkkeillä.

Viikko tästä kävin Viivin kanssa metsässä kävelemässä kun Max oli jumpassa, ekaa kertaa pääsi levon jälkeen lenkille. Tällä kertaa ravas mut edelleen laahas vasenta tassua.

Eläinlääkärin kanssa seurattiin vielä tilannetta koska kipuilua ei ollut ja Viivi oli reipas oma itsensä laahaavasta tassusta huolimatta.

Kunnes eilen sovittiin että vien Viivin kuvattavaksi jotta saataisiin selvää mikä sitä tassua vaivaa.

Viiviä juoksutettiin pihalla ees taas jotta nähtäis vielä miltä liike näytti. Kun ravas reippaasti ei laahannut niin pahasti kuin kävellessä tai laukatessa.

Sisään kun mentiin niin tutkittiin Viivin lihaksisto ja juostavuus niissä, selkä käytiin läpi ja tassut väännettiin. Itse huomasin saman kuin ell että kun takatassut vääntää niin että anturat on ylöspäin niin korjaa tassut oikeaan asentoon huomattavasti hitaammin kuin esim etutassut.

Tämän jälkeen Viivi rauhotettiin, leikkasin kynnet samalla kun kerran oli aikaa siinä odotellessa että Viivi vaipuisi kunnon uneen. Vasemman takatassun kynsiä ei tarvinnu leikata kun ne oli niin kuluneet, kertoi siitä myös että koskevat enemmän maahan kuin muut kynnet.

Viivin lonkat ja polvet kuvattiin sekä koko selkä. Yksi sillottuma löytyi mutta muuten näytti koira olevan terve.

Joten nyt oli sitten suljettu pois luustolliset ongelmat. Ikäväkseen ihanainen ell joutui antamaan minulle ikävän diagnoosin, degeneratiivinen myelopatia (etenevä selkäydinrappeuma). Aikaa Viiville annettiin 6-12kk Oli ihanaa että oli tuttu ihminen joka kertoi tuon diagnoosin, vieraan edessä tuntee itsensä niin vaikeaksi kun tunteet nousee pintaan. Kiitos Piia <3

Toki voin vielä viedä Viiviä tutkittavaksi muualle, magneettikuviin, geenitestiin tms mutta muuttaako se mitään kun kaikki oireet viittaa tähän taudinkuvaan. Kun voin nauttia Viivistä sen viimeiset hetket meidän kanssa ja antaa sen elää meidän kanssa onnellisena siihen asti kunnes meidän ihmisten on tehtävä se raskas päätös. Koskaan ei voi olla valmis tällaiseen iskuun ja itketty on tämän päivän aikana jo ennakkoon enemmän ku soisin itseni itkevän tässä vaiheessa kun järkevintä olis lähtee Viivin kanssa metsään nauttimaan meidän ikinuoresta Viivistä. Tänään on vaan pakko olla rauhassa kun Viivi raukalla on hieman "krapula".

Tietoa sairaudesta sai todella hyvin netistä, olen koko illan selaillut eri sivustoja ja yrittänyt löytää jotain millä voisin helpottaa Viivin oloa. Onneksi Viivillä ei ole tästä kipuja! Jos olis ollu yhtään riskinä et Viivillä olis kovia kipuja niin olis pitänyt tehdä pikainen raskas päätös.

Vaikeinta on ajatus siitä että me saadaan hyvässä lykyssä elää Viivin kanssa viel ehkä vuoden mutta miten siihen tietoon voi asennoitua niin ettei joka hetki tarvii itkee et jos vaikka nyt on se viimeinen hetki?!?